Antti Kivelä

Asiaa keskeltä ja edestä

Historia

Ilmasto muuttuu, muutummeko me?

Perjantaina 15.3. koululaiset ympäri Eurooppaa osallistuivat mielenosoitusmarsseille ilmastonmuutosta vastaan. Greta Thunbergin esimerkin innoittamana nuorimmat ikäluokat ovat ottaneet tosissaan tieteellisen näytön ilmastonmuutoksesta ja sen nopeudesta.

Minä vuonna 1976, kevättalvella oli vielä lunta

On tärkeää muistaa ilmastonmuutoksen ainoa syy: fossiilisten polttoaineiden käyttö. Teollinen vallankumous ei olisi ollut 1700-luvulla mahdollinen ilman halpaa ja paikkariippumatonta energiaa, jota ensin saatiin kivihiilestä, ja tekniikan ja logistiikan kehittymisen myötä öljystä ja maakaasusta. Tuolla halvalla energialla on luotu kaikki se hyvinvointi jota ympärillämme näemme. Tulevien vuosikymmenten suuri kysymys on se, miten säilytämme elintasomme pienenevien ikäluokkien ja työvoiman aikana, samalla kun lopetamme fossiilisten polttoaineiden käytön. Jokaisen on osallistuttava omilla ratkaisuillaan. Käsi ylös, kuka lähtee räntäsateeseen pyörällä? Kuka on valmis muuttamaan paikkaan, jossa itse käsin pilkotuilla puilla lämmitetään asunto? Syömään vain suomalaista lähiruokaa ja järvikalaa, ja niistäkin lautasen tyhjäksi?

Ilmastonmuutoskeskustelussa menevät helposti tavoitteet ja käsitteet sekaisin. Niin hyviä tavoitteita kuin muovien kierrättäminen ja muoviroskan kerääminen ovatkin, eivät ne ilmastonmuutokseen sinänsä liity. Argentiinalaisen naudanlihan syönnin välttäminen Suomessa voi ehkä olla ekoteko, mutta ei silloin jos lautaselle tulee sijaan riisiä ja avokadoa. Älkäämme pilatko hyvää asiaa fundamentalismilla ja fanaattisilla iskulauseilla, vaan järkevällä, tieteeseen perustuvalla harkinnalla ja realistisilla ratkaisuilla. Kaikkien meidän on muutettava käyttäytymistään, tehdään se fiksusti.

Itsenäisyyden sata vuotta

Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhla on ollut ikimuistoinen. Aamun seppeleenlasku sankarihautausmaalla oli mieleenpainuva, kaikilla haudoilla oli vainajan ikäinen seppeleenlaskija. Saimme Kuopioon suuren kunnian olla valtakunnallisen itsenäisyyspäivän paraatikaupunki. Kaupungintalon iltajuhla järjestettiin yhdessä Karjalan Lennoston kanssa, ja eversti Päiviön kanssa isännöimme tilaisuutta. Alla puheeni juhlavieraille. Hyvää Itsenäisyyspäivää, ja onnea Suomen seuraavalle sadalle vuodelle!

——— –

itsenäisyyspäivän vastaanottopuhe
6.12.2017, Kuopion kaupungintalo
kaupunginhallituksen puheenjohtaja Antti Kivelä

 

Suomalaiset,

Sydämellisesti tervetuloa Kuopion kaupungintalolle viettämään isänmaamme itsenäisyyden juhlapäivän iltaa.

Tämä on meille kaikille suomalaisille suuri ja tärkeä päivä, kun kansakuntamme viettää satavuotisen valtiollisen itsenäisyyden kansanjuhlaa. Tiedän varmaksi, että näin ainutkertainen päivä jää meidän kaikkien sydämiin pysyvästi kauniina ja lämpimänä muistona.

Rakkaalle kotikaupungilleni Kuopiolle on osoitettu valtakunnan tasolla aivan poikkeuksellista kunniaa, kun olemme saaneet toimia juhlavuoden itsenäisyyspäivän paraatikaupunkina. Meille on annettu mahdollisuus seurata upeaa Puolustusvoimien paraatia, jossa sotilaat, reserviläiset, varusmiehet ja maanpuolustusjärjestöjen edustajat ovat marssineet Kuopion katuja yhtenä muodostelmana.

Itsenäisyydellämme on monta ulottuvuutta. Satavuotiaan valtiomme kansalainen, suomalainen, on ihmisenä aina ollut itsenäinen. Olimme vapaita metsästäjiä saapuessamme jääkauden jälkeen näille rannoille, olimme itsenäisiä talonpoikia, olimme itsenäisiä kaupunkilaisia ja kauppiaita.  Meidän olemustamme ei ole orjuudella koskaan kahlittu. Silloinkin kun maamme oli vielä köyhä ja vieraan hallitsijan alainen, olimme hengessämme ja arjessamme itsenäisiä. Oikeudentunto ja halu vapauteen on meissä, aina itsepäisyyteen saakka. Oikeudentuntoomme on kuitenkin aina liittynyt vastuu ja velvollisuus huolehtia lähimmäisestä ja halu yhteiseen hyvään, yhdessä tekemiseen.

Sata vuotta sitten avautui viimein mahdollisuus täyteen itsenäisyyteen, vapaaksi kansaksi muiden kansojen joukkoon. Vaikeiden alkuvaiheiden jälkeen saimme valtiomme nousuun. Yhdessä tekemisen kautta Suomi kehittyi ja sai tunnustusta. Oli uskoa huomiseen.

Kesken kansamme kevättä jouduimme syyttä hyökkäyksen kohteeksi. Vaikeimpina hetkinä uskoimme asiaamme ja toisiimme. Yhdistimme voimamme, epätoivoisessa tilanteessa yhdessä puolustimme kotejamme. Raskaiden menetysten ja kalliiden uhrauksien jälkeen selviydyimme itsenäisenä kansakuntana meitä suurempien puristuksessa ja maailmanpolitiikan mullistuksissa.

Olemme tänään muistaneet sodissa kaatuneita myös ainutlaatuisilla kunniavartioilla. Ajatuksena on ollut, että kullakin haudalla seisoo vartiossa suomalainen, joka on nyt saman ikäinen kuin vainaja oli kaatuessaan. Tämä tarkoittaa sitä, että monella haudalla on seissyt hyvin nuori ihminen. Sankarihaudoilla seisovat nuoret muistuttavat koskettavalla tavalla meitä sodan tragediasta. Meidän on syytä olla nuorisostamme ylpeitä. Tehkäämme kaikkemme, etteivät nuoremme koskaan enää joutuisi kokemaan sotaa.

Vaikeuksista huolimatta Suomea ja suomalaisuutta on aina vienyt eteenpäin luottamus tulevaisuuteen ja usko uutteruuden tuomaan hyvään tulokseen. Lukeminen, oppi ja ihmisenä kehittyminen oli leimallista suomalaisuudelle jo silloin, kun Euroopan suurissa maissa vielä ponnisteltiin lukutaidon levittämiseksi. Olemme ennakkoluulottomasti tarttuneet uuteen ja kokeilleet uusia tapoja ratkoa ongelmia. Maailmalle lähteneet suomalaiset ovat poikkeuksetta saaneet mainetta luotettavina työntekijöinä, joiden toimia ei tarvitse perään katsoa.

Suomella on sekä historia että tulevaisuus. Meillä suomalaisilla on syytä katsoa molempiin suuntiin ylpeydellä ja itsevarmuudella. Kulunut sata vuotta on suuri kertomus päättäväisyyttä, sisua, uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen – ja toiseen suomalaiseen. Olemme vaikeuksien ja uhan alta nousseet yhä uudelleen, toinen toistamme tukien. Olemme uskoneet sivistykseen, edistykseen, työhön ja yhteiskunnan kehittämiseen hyvän elämän perustana. Olemme luoneet toimivan ja tehokkaan hyvinvointiyhteiskunnan, sekä kansakunnan joka on samanmielinen tärkeimmissä kysymyksissä. Olemme suojelleet puhtaan ja kauniin luonnon. Olemme muuttaneet maamme yhdeksi rikkaimmista maailmassa, kaikilla mittareilla yhdeksi parhaista maista. Olemme muistaneet sanan me.

Tehtävämme on oman aikamme jälkeen jättää tämä kaikki seuraavien sukupolvien haltuun vielä paremmassa kunnossa, kuin olemme itse perintömme saaneet. Niin että sadan vuoden päästä suomalaiset voivat olla päätöksistämme yhtä ylpeitä, kuin me olemme ylpeitä kuluneiden sadan vuoden aikana tehdyistä päätöksistä.

Hyvät ystävät,

Hyvää itsenäisyyspäivää ja Suomen itsenäisyyden sadan vuoden juhlaa.

 

 

 

 

 

Yhteistä hyvää, yhteistä Suomea

Joulukuu on  suomalaisille monesta syystä yhteisten asioiden aikaa. Vuoden lopun lähestyminen tuo syyskokoukset, tulevan vuoden suunnitelmat, päättyvän vuoden alustavat arviot.  Joulun odotus muistuttaa muistamaan läheisiä ja tuttavia. Itsenäisyyspäivä nostaa mieleen Suomen historian käänteet ja kotimaan tärkeyden. Meitä varten on vain Suomi ja läheiset, kaikkialla muualla olemme muualta tulleita. Ei siinä mitään, mutta ei se ole sama.

Unohtuu helposti se, että vuodessa on yksitoista muuta kuukautta, 334 muun kuukauden päivää. Noina muinakin päivinä olisi hyvä ajatella ihmisiä ympärillä. Työyhteisöä, koulua, naapureita, oman kunnan ja maakunnan väkeä, kaikkia suomalaisia, kaikkia maailman ihmisiä. Itsenäisyys ja lähimmäiset ovat läsnä joka päivä. Mitä tein tänään, että huomenna olisi kaikilla ja kaikella paremmin?

Suomen menestystarinaa ei aina haluta nähdä eikä kuulla. Ongelmiin takerrutaan, syyllisiä etsitään, huhuja levitetään ja perusteetta pauhataan. Maassa jossa osoitetusti on laajin sananvapaus, parhaasta päästä koulutus, maailman terveimmät lapset, turvallisin ja puhtein ympäristö. Omaa ahdistustaan purkavat kivien heittäjät helposti unohtavat – tai eivät ole koskaan oppineetkaan –  että Suomessakin oli aika jolloin nälkä oli todellista, viha ja tappaminen oli todellista. Mellastus kaikkea edellisten sukupolvien rakentamaa vastaan ei tunnu järjelliseltä eikä oikeutetulta.

V. A. Koskenniemi kiteytti runossaan ”Isä ja poika” sovituksen ja yhteisyyden merkityksen. Runo kertoo isästä, punakaartilaisesta, joka kaatui sisällissodan katkerimmissa taisteluissa, Tampereen valtauksessa Messukylässä ja pojasta, Suomen puolustajasta joka kaatui Kollaanjoen Loimolassa talvisodan jouluna. Molemmat saivat leposijansa samalta sankarihautausmaalta. Runo päättyy säkeisiin:

 

”Eikä eroa viime tuomiolla ole punaisen urhon tai valkoisen ylin tuomari sai myös ihminen olla ja hän tietää, mit’ on olla ihminen”

 

Todellinen suomalaisuus on aina etsinyt sopua ja ratkaisua silloinkin kun haavat ovat vielä auki ja muistot terävät. Tulevaisuudessakin toivon kaikkien etsivän yhteistä hyvää ja yhteistä Suomea.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!