Antti Kivelä

Viime yön tapahtumat USA:n kongressirakennuksessa ovat taitepiste kaikissa länsimaissa viime vuodet vallinneelle vastuuttoman puheen kulttuurille. Vapaaseen sanaan vedoten on eri suuntien fanaatikkojen toimesta puhuttu vailla vastuuta sanomisistaan, on tieten haluttu vääntää totuutta ja väittää selviä valheita todellisuudeksi, puheella on hyökätty henkilöihin. Miten tässä on onnistuttu? Miksi vihapuhe ja valehtelu ovat vallanneet niin suuren osan julkisesta tilasta?

Syitä on varmasti monia, mutta kolme tekijää noussee tärkeimpien joukkoon.

Sosiaalisen median nousu kommunikoinnin välineeksi on vähentänyt ihmisten perinteisiä kohtaamisen tapoja. Kasvottomassa viestinnässä sanattomat signaalit jäävät huomiotta, eikä empaattista kanssakäymistä synny. Toisen ihmisen loukkaaminen on helpompaa, kun ei tarvitse kestää kuulijan reaktiota. Toisaalta eri alustojen algoritmit ruokkivat samanmielistä puhetta nostaessaan esille käyttäjän aiemmin klikkaamien linkkien kanssa samankaltaisia sivuja ja kommentteja. Kärjekkäimmät kirjaukset saavat eniten klikkauksia, maltilliset vähemmän. Vaikka demokratiaan ja vapaaseen yhteiskuntaan kuulukin kaikkien oikeus lausua mielipiteensä, vähemmälle huomiolle ja myös poliittisen korrektiuden ulosrajaamaksi on jäänyt se, etteivät kaikki lausumat ja kirjaukset ole arvokkaita tai relevantteja. Sosiaalisen median kuplissa on on kuitenkin ollut yhtä ”oikein ja oikeutettua” sanoa väärän värisiä ihmisiä loisiksi, olla fanaattisesti inhoamassa kaikkea perinteiseen suomalaiseen elämänmuotoon kuuluvaa tai syyllistää muita ruokavaliostaan.

Toisen ihmisen loukkaaminen on helpompaa kun ei tarvitse kestää kuulijan reaktiota

Osin sosiaaliseen mediaan liittyen mutta myös yhteiskunnan muun muuttumisen myötä arvojen ja maailmankuvien liudentuminen on heikentänyt käsitystä totuudesta ja oikeudesta. On hämärtynyt idea absoluuteista; hyvän ja pahan, oikean ja väärän ero ei olekaan enää niin selvä. Tämä toisaalta vähentää halua tuomita selkosanaisesti totuudenvastaiset tai epäoikeudenmukaisuuksiin johtavat kommentit, kun kulttuurirelativistisessa ymmärryksen halussa ei ketään tahdota arvostella. Toisaalta sama selkeiden arvojen haaleneminen lisää mustavalkoista ajattelua. Oman maailmankäsityksen ja mielenrauhan kannalta voi olla helpompaa hävittää epäselvyyksiä pitämällä itse valittua näkökantaa ainoana oikeana ja mahdollisena, ja vähänkin poikkeavia mielipiteitä uhkaavina ja vääräuskoisina.

Kolmantena seikkana vaikuttaa koettu tyytymättömyys. Kokemuksella ei välttämättä ole mitään tekemistä reaalisen hyvinvoinnin kanssa, koronaepidemiaa edeltävänä aikana suomalaisten ja Suomen mitattu kehitys parantunut kaikilla mittareilla. Kysymys onkin siitä, miten kukin kansalainen hahmottaa oman asemansa suhteessa muihin: olenko kokenut oikeutta? Vaikuttaa siltä, että yksilöä ihannoivan, menestystä ja onnellisuutta korostavan kulttuurin aikana yhä pienemmätkin koetut ”vajeet” koetaan loukkauksena ja hyvitystä vaativana asiana. Noustaan helposti syyttämään muita, ulkopuolisia koetusta vääryydestä, eikä totuudella enää olekaan niin suurta väliä. Tämän ratkaisemiseksi ei mikään materiaalisen hyödykkeen tai rahallisen tuen määrä riitä.

Sanalla ja puheella on vastuu. Meidän kaikkien tulee yhdessä ja aktiivisesti kuunnella toisiamme ja keskustella mielipiteitä kunnioittaen. Kaikkea ei pidä hyväksyä eikä valheellista ja hyökkäävää puhetta kuunnella, rajansa kaikella.
Lopultakin on niin, kuin moni valtiomies vuosisatojen aikana on todennut eri sanoin: vääryys ja paha ei voita pahojen ihmisten tekojen vuoksi, vaan hyvien ihmisten hiljaisuuden vuoksi.