2014

Päivälleen 75 vuotta sitten Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta. Diktaattoreiden hallitsemat Saksa ja Neuvostoliitto olivat Molotov-Ribbentrop-sopimuksellaan jakaneet itäisen Euroopan etupiireihinsä ja Suomen kohtaloksi tuli joutua Stalinin pelinappulaksi. Suomen väitettiin olevan fasistien hallussa ja uhkaavan Leningradin turvallisuutta.

Miten tämä minuun liittyy? Isoisäni Eino Johannes Kivelä oli syntynyt Petäjävedellä 17.marraskuuta 1914, Suomen Suuriruhtinaskunnassa ensimmäisen maailmansodan ollessa alkuvaiheissaan. Sotapalveluksensa Eino suoritti 1935-36 saaden konekivääriampujan koulutuksen. Köyhän talon isäntänä Eino olisi syksyllä 1939 varmaan mieluiten keskittynyt perheeseensä, Kylmänlahden pirtissä oli vaimo, tytär ja poika. Tuhansien muiden tapaan Eino sai käskyn saapua ylimääräisiin kertausharjoituksiin 10. lokakuuta 1939, Suojeluskunnan miehet toivat viestin.

Eino ei ollut juuri syntymäpitäjänsä ulkopuolella käynyt. Juna vei hänet ja monet muut keskisuomalaiset Kannakselle. Sakkolan asemalla joukko komennettiin vaunuista pois, marssi Taipaleenjoen linnoitustöihin alkoi. Talvi tuli aikaisin, kuten sotakin. Varustukset jäivät heikoiksi. Sen paremmin kutsutuilla sotilailla kuin valtakunnan johdollakaan ei ollut aavistusta millaiseksi tuleva suursota muodostuisi. Viimeiseen saakka toivottiin rauhan säilyvän, venäläisten järjelliseen toimintaan uskottiin.

30. marraskuuta 1939, Antin päivänä aamulla klo 06.50 Neuvostoliiton tykistö avasi tulen. Alkoi tinkimätöntä sisua ja uhrimieltä vaatinut taistelu, 105 kunnian päivää. Täysin ylivoimaista ja häikäilemätöntä vihollista vastassa oli vajaasti varusteltu lukumäärältään vähäinen joukko. Vahvin ase oli suomalaisen sotilaan laatu: suurin osa rintamasotilaista oli maatalon poikia, peltojen ja metsien työmiehiä jotka tiesivät miten talvessa ja maastossa selvitään. Kaverista pidettiin huolta. Karkuun ei lähdetty edes liki varman tuhon edessä, kun kaikki tiesivät ettei takana ollut ketään joka voisi vihollisen pysäyttää.

Eino joutui koko Talvisodan olemaan Taipaleenjoella. Konekiväärinsä kanssa hän teki kaiken voitavansa. Mustaoja, Terenttilä ja Kirvesmäki. Sotaan lähteneestä Petäjäveden, Multian ja Keuruun miesten konekiväärikomppaniasta, 180 miehestä vain yksi säilyi haavoittumattomana. Eino ei ollut hän. Kymmenen päivää ennen sodan loppumista Eino sai sirpaleita ja siirrettiin takalinjaan.

Eino ei sodan jälkeen ollut sama mies. Lopun ikäänsä hän joutui kantamaan Taipaleenjoen kuvia mielessään. Miltei kaikista tutuista taloista Kummunkylällä, Heikkilänperällä ja Yläkintaudella oli joku kaveri jäänyt reissulle.

——

Kesäkuussa 2006 kävelin Taipaleenjoen rintamalinjan läpi setämies Arvon kanssa. Tyyni hellepäivä oli täydellinen kontrasti niille oloille jossa Eino kavereineen joutui Suomea puolustamaan. Puolustuslinjat ja tukikohdat näkyvät maastossa selkeästi edelleen. Paikoin on hylsyjä, kranaatinsirpaleita ja muuta varusteiden jäännettä. On käsittämätöntä miten suojattomassa maastossa tuo pieni suomalaisten joukko piti puolensa. Sodan lopputulos oli katkera, väkivallan edessä oli taivuttava alueluovutuksiin ja Karjalan kansan evakuointiin. Itsenäisyys kuitenkin säilyi.

Arvon kanssa istahdettiin Taipaleenjoen suulle Laatokan rannalle. Kaivoin repusta ”Marskin Ryyppy”-pullon jonka olin vartavasten mukaani ottanut. Istuimme hiljaa pitkään, katselimme jokea ja pääskysten lentoa.  Muistelimme Einoa ja kavereita, ja kiitimme heitä tuolla rannalla, joka saisi edelleen olla osa Suomea.

Sosiaali- ja terveydenhuollon (sote) toimintaperiaatteina pitää olla asiakaslähtöisyys, omaehtoinen hyvinvoinnista huolehtiminen, perusterveydenhuollon kitkaton toiminta, palvelun säilyminen lähellä, sosiaalityön varhainen puuttuminen, yksikanavainen rahoitus ja ennaltaehkäisy. Hyvinvointi kuuluu kaikille.

Potilaan ja asiakkaan näkökulmasta ei suuresti ole sote-keskustelussa puhuttu. Työikäiset tarvitsevat nopean avun akuuttiin ongelmaansa päästäkseen jatkamaan töitään ja normaalia eloaan. Ikä-ihmiset ja kroonisesti sairaat tarvitsevat selkeän hoitosuunnitelman ja pysyvän hoitosuhteen. Perheet tarvitsevat tukea ajoissa eikä ongelmien kasaannuttua.

Kuluvan hallituskauden aikana ei sote-uudistus ole edennyt mihinkään. Maakunnallisiin tuotantorakenteisiin eli käytännössä nykyisiin sairaanhoitopiireihin perustuva malli on se pohja jolta yritetään eteen päin. Tämäkään malli ei näytä nopeasti edistyvän. On ongelmia perustuslain määrämän kuntien itsehallinnon kanssa, rahoituksesta ei ole selkoa, järjestäjän ja tuottajan hallinnossa saattavat olla samat ihmiset tai intressiryhmät jolloin pahimmillaan nurkkakuntaisuus ja osaoptimointi nostavat päätään. Sotea katsotaan organisaatiolähtöisesti perinteisen pyramidiajattelun mukaan: alhaalla on perusterveydenhuolto, ylinnä yliopistosairaala.

Sote-palveluiden ajatusmalli on käännettävä ylösalaisin. Ylimpänä on nähtävä kansalainen joka saattaa jossain elämänvaiheessa olla potilas tai asiakas. Hänellä tulee olla hallussaan kaikki itseään koskeva tieto. Hoidon tai tuen tarpeen ilmaantuessa on lähipalveluna toimivan perusterveydenhuollon tai -sosiaalitoimen oltava välittömästi kansalaisen kaytössä. Lähipalvelun tehtävä on etsiä soten syövereistä oikeita vastauksia ja toimenpiteitä kansalaisen ongelmaan.

Tietojärjestelmät on saatava yhteensopiviksi ja kaikilta osiltaan asiakkaan käyttöön. On hyödynnettävä olemassaolevia tietokantoja. Esimerkiksi Lääkäriseura Duodecim on tehnyt uraauurtavaa työtä näyttöön perustuvan lääketieteen päätöksenteon ja tiedon kokoamiseksi Terveysportti- ja EBMeDS-palveluihin eikä ole mitään syytä miksei tämä tieto olisi potilaan helposti saatavissa.

Sote-järjestelmää uudistetaan nyt tulevien vuosikymmenten linjaksi. Lopputuloksen pitää olla yksinkertainen, kustannustehokas, osoitetusti vaikuttavaa hoitoa ja sosiaalista tukea antava yksikanavainen ja verorahoitteinen järjestelmä jossa potilas ja asiakas on keskiössä. Yksityisillä toimijoilla ja kansalaisjärjestöillä on tärkeä täydentävä rooli.

Kansalainen ohjaa oman elämänsä, hoidon ja sosiaalisen tuen valintoja, ja koko järjestelmän on tässä häntä tuettava.

1. Marraskuuta 2014 jää historiaan. Venäjä on marssittanut kilvettömiä sotilasajoneuvoja, panssareita ja sotilasjoukkoja Luhanskin alueelle. Jatkossa seuraavat Luhanskin ja Donbassin ”kansantasavaltojen” äänestykset, joissa kansalaiset innolla ilmoittavat halunsa liittää alueet Venäjään. Muu maailma seuraa itsenäisen Ukrainan pilkkomista ääneti. Putinin tavoitteena on yhtenäisen maa-alueen valtaaminen Krimille saakka. Krim, jos muistatte, miehitettiin Venäjän toimesta vain kahdeksan kuukautta sitten.

Putinin diktatuuri Venäjällä kiristyy vähitellen. Sananvapaus on ollut mennyttä jo ajat sitten. Oligarkit, jotka eivät ole myöntyneet Putinin käsikassaran, Yhtenäisen Venäjä-puolueen tahtoon, on yksi toisensa jälkeen alistettu, omaisuus takavarikoitu tai oligarkki itse vangittu. Naapurimaita uhkaillaan. Jos uhkailu ei tehoa, käytetään sotilasvoimaa. Ukraina on koko itsenäisyytensä ajan ollut neuvostohistoriansa rampauttama korruptoitunut ja sisäisesti riitaisa maa. Se on kuitenkin itsenäinen eurooppalainen valtio, jolla pitäisi olla oikeus suvereeniin päätöksentekoon. Venäjälle oli liikaa Ukrainan hallituksen halu sopia EU:n kanssa vapaakauppasopimus. Käskyläisensä Janukovitsin epäonnistuttua tukahduttamaan EU-sopimusprosessin pysäyttämisestä syntyneet mielenosoitukset, aloitti Venäjä toimet etujensa suojelemisesta asevoimin.

Lännen kyvyttömyys ymmärtää KGB:läis-putinilaista diskurssia on käsittämätöntä. Krimille ilmaantuneet täysin yhtenäisesti ja laadukkaasti varustetut asemiehet vihreissä puvuissaan olivat Venäjän armeijan erikoisjoukkoja. Kellään länsivaltojen johtajalla ei ollut rohkeutta sanoa asiaa selkeästi ääneen ja nauraa päin Lavrovin valehtelua. Kuitenkin Krimin valtauksen jälkeen Moskovassa palkittiin Putinin julkisesti kiittämiä sotilaita. Hmm?

Venäjä käyttäytyy yhä aggressiivisemmin. Realpolitik sanelee sen, että länsi ei tule puolustamaan Ukrainaa, vaan Venäjä saa miehittää naapurimaataan yhä syvemmälle ja samalla virittää sisäpolitiikkaansa yhä paatoksellisempaan isänmaallisuushypeen. Näin toimittiin Euroopassa suurvallan toimesta viimeksi 75 vuotta sitten.

– Luetelkaa Venäjän läntiset naapurimaat jotka eivät kuulu Natoon. Aivan, Valko-Venäjä ja Suomi.

Maailma ei Suomen tapaan pysähdy heinäkuuksi. Talous pyörii ja kompuroi, valtiot ja ryhmittymät tappelevat resursseista, epidemioita liikkuu. Valtion johto ei kuitenkaan tunnu mitään erityistä huomanneen. Maahan saatiin Kataisen hallituksen jälkeen Stubbin hallitus, ”business as usual” kuten Twitter kertoo, mutta jotain lienee jäänyt huomaamatta.

Suomi velkaantuu edelleen n. 7 mrd € vuosivauhtia. Julkisen talouden vajetta ja rakenneongelmia ei ole edes aloitettu korjaamaan. Venäjä yrittää tehdä Ukrainalle – ja on osin tehnytkin – saman kuin Georgialle ja Moldovalle: itsenäisestä naapurivaltiosta lohkotaan asevoimin paloja ja kaikin mahdollisin keinoin painostetaan uusien sotatoimien uhalla. Sijaiskärsijänä Suomi ja Suomen maatalous  ja elintarviketeollisuus kun vastapakotteet lopettavat viennin Venäjälle. Gazaa hallitsevan Hamasin rakettituli siviilien selän takaa ja Israelin armeijan väistämättä aiheuttamat kuolemat kyllä uutisoitiin, mutta samalla kymmenkertainen kärsimys islamisti- ja valtioterrorin uhrina Syyriassa, Irakissa ja Libanonissa ei herätä median ja vasemmiston (tai hallituksen) mielenkiintoa.

Suomi tarvitsee valtion johtoon valtiomiehiä. Harkinta, ottautuminen ja arvokkuus tehtävän mukaan kuuluvat asiaan, ne eivät ole menneen maailman asenteita joilla ei some-maailmassa enää ole käyttöä. Kyllä on.

Kuuman kesän jälkilämpö ja pimenevät illat vievät jälleen kohti syksyä. Tällä viikolla koulujen alkaminen on viimeistään merkki meille työssä käyville, että on aika tarttua toimeen.

Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu…

Keskustan kannatus eurovaaleissa nousi hyvään, lähes 20% lukuun. Kolme euroedustajaa Olli Rehn, Paavo Väyrynen ja Anneli Jäätteenmäki edustavat kokeneinta kaartia koko suomalaisen politiikan kentässä.  Kansanedustaja, Keskustanaisten puheenjohtaja Elsi Katainen sai lähes 20 000 ääntä koko Suomesta ja oli kiistattomasti suosituin ehdokas Pohjois-Savossa liki 10500 äänellään. Vaikka emme saaneetkaan itäsuomalaista euroedustajaa, täytyy olla tyytyväinen Keskustan selvään kakkossijaan heti Kokoomuksen kintereillä. Kuten puheenjohtajamme Juha Sipilä totesi tuloksen selvittyä, kunnallisvaaleissa olimme kolmansia, nyt toisia ja ensi kevään eduskuntavaaleissa ykkösiä.

Tärkeintä seuraavan yhdentoista kuukauden aikana on tehdä rakentavaa ja positiivista Keskustan kampanjaa Savo-Karjalan alueella, sillä saamme parhaan tuloksen.

Itse aion tehdä kaikkeni yhteisen pohjoissavolaisen ja savokarjalaisen edun eteen.