Päivälleen 75 vuotta sitten Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta. Diktaattoreiden hallitsemat Saksa ja Neuvostoliitto olivat Molotov-Ribbentrop-sopimuksellaan jakaneet itäisen Euroopan etupiireihinsä ja Suomen kohtaloksi tuli joutua Stalinin pelinappulaksi. Suomen väitettiin olevan fasistien hallussa ja uhkaavan Leningradin turvallisuutta.
Miten tämä minuun liittyy? Isoisäni Eino Johannes Kivelä oli syntynyt Petäjävedellä 17.marraskuuta 1914, Suomen Suuriruhtinaskunnassa ensimmäisen maailmansodan ollessa alkuvaiheissaan. Sotapalveluksensa Eino suoritti 1935-36 saaden konekivääriampujan koulutuksen. Köyhän talon isäntänä Eino olisi syksyllä 1939 varmaan mieluiten keskittynyt perheeseensä, Kylmänlahden pirtissä oli vaimo, tytär ja poika. Tuhansien muiden tapaan Eino sai käskyn saapua ylimääräisiin kertausharjoituksiin 10. lokakuuta 1939, Suojeluskunnan miehet toivat viestin.
Eino ei ollut juuri syntymäpitäjänsä ulkopuolella käynyt. Juna vei hänet ja monet muut keskisuomalaiset Kannakselle. Sakkolan asemalla joukko komennettiin vaunuista pois, marssi Taipaleenjoen linnoitustöihin alkoi. Talvi tuli aikaisin, kuten sotakin. Varustukset jäivät heikoiksi. Sen paremmin kutsutuilla sotilailla kuin valtakunnan johdollakaan ei ollut aavistusta millaiseksi tuleva suursota muodostuisi. Viimeiseen saakka toivottiin rauhan säilyvän, venäläisten järjelliseen toimintaan uskottiin.
30. marraskuuta 1939, Antin päivänä aamulla klo 06.50 Neuvostoliiton tykistö avasi tulen. Alkoi tinkimätöntä sisua ja uhrimieltä vaatinut taistelu, 105 kunnian päivää. Täysin ylivoimaista ja häikäilemätöntä vihollista vastassa oli vajaasti varusteltu lukumäärältään vähäinen joukko. Vahvin ase oli suomalaisen sotilaan laatu: suurin osa rintamasotilaista oli maatalon poikia, peltojen ja metsien työmiehiä jotka tiesivät miten talvessa ja maastossa selvitään. Kaverista pidettiin huolta. Karkuun ei lähdetty edes liki varman tuhon edessä, kun kaikki tiesivät ettei takana ollut ketään joka voisi vihollisen pysäyttää.
Eino joutui koko Talvisodan olemaan Taipaleenjoella. Konekiväärinsä kanssa hän teki kaiken voitavansa. Mustaoja, Terenttilä ja Kirvesmäki. Sotaan lähteneestä Petäjäveden, Multian ja Keuruun miesten konekiväärikomppaniasta, 180 miehestä vain yksi säilyi haavoittumattomana. Eino ei ollut hän. Kymmenen päivää ennen sodan loppumista Eino sai sirpaleita ja siirrettiin takalinjaan.
Eino ei sodan jälkeen ollut sama mies. Lopun ikäänsä hän joutui kantamaan Taipaleenjoen kuvia mielessään. Miltei kaikista tutuista taloista Kummunkylällä, Heikkilänperällä ja Yläkintaudella oli joku kaveri jäänyt reissulle.
——
Kesäkuussa 2006 kävelin Taipaleenjoen rintamalinjan läpi setämies Arvon kanssa. Tyyni hellepäivä oli täydellinen kontrasti niille oloille jossa Eino kavereineen joutui Suomea puolustamaan. Puolustuslinjat ja tukikohdat näkyvät maastossa selkeästi edelleen. Paikoin on hylsyjä, kranaatinsirpaleita ja muuta varusteiden jäännettä. On käsittämätöntä miten suojattomassa maastossa tuo pieni suomalaisten joukko piti puolensa. Sodan lopputulos oli katkera, väkivallan edessä oli taivuttava alueluovutuksiin ja Karjalan kansan evakuointiin. Itsenäisyys kuitenkin säilyi.
Arvon kanssa istahdettiin Taipaleenjoen suulle Laatokan rannalle. Kaivoin repusta ”Marskin Ryyppy”-pullon jonka olin vartavasten mukaani ottanut. Istuimme hiljaa pitkään, katselimme jokea ja pääskysten lentoa. Muistelimme Einoa ja kavereita, ja kiitimme heitä tuolla rannalla, joka saisi edelleen olla osa Suomea.