Onko köyhällä varaa harrastaa?

Kasvava työttömyys, kuntatalouden heikkeneminen ja harrastusten kallistuminen ovat johtamassa tilanteeseen, jossa vähävaraisen perheen on tarjottava lapsilleen eioota kun liikuntaharrastuksista on kyse. Halvimmillaankin vuosimaksut ovat usein satoja euroja, puhumattakaan tuhansia euroja vuodessa nielevistä lajeista. Opiskelijat eivät ole sen paremmassa tilanteessa. Kaksikymppinen on opiskelijalle iso raha, kun asuminen, eläminen ja opintokulutkin pitää maksaa. Liikuntaan satsaaminen jää helposti viimeiseksi maksettavaksi jos rahaa jää.  Yhteiskunta eriytyy niihin lapsiin ja nuoriin joilla jo pienestä pitäen on mahdollisuus monipuoliseen liikuntaan ja niihin, joilla ei koskaan ollut pääsyä edes kokeilemaan mielenkiintoisia lajeja. Syntyy kierre, jonka terveydellisiä, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia seurauksia näemme tulevina vuosina.

Vasta-argumenttina kuullaan usein se, ettei vähävaraisuus ja alkeelliset olosuhteet estä juoksijoita Afrikassa ja jalkapalloilijoita Etelä-Amerikan köyhimmissä maissa. Vertailu näin ei ole reilua. Liikunta on kulttuurisidonnaista ja sosiaalista toimintaa. Varattoman suositteleminen pimeään räntäsateeseen kympin tarralenkkareilla silloin kun luokkakaverit menevät sisähalliin harkkoihin, on esimerkki eriarvoisuuden hyväksymisestä. Kaikkien pitäisi päästä kohtuudella päästä liikkumaan sen muutaman tunnin päivässä, joka on terveelle elämälle välttämätöntä. Suomen ilmasto asettaa omat rajoitteensa, eikä pyörätien reunassa juoksu kaikille sovi.

Koulujen ja julkisten liikuntahallien kulut nousevat kun tilahallinto nostaa maksujaan. Muutamankin euron korotus kertamaksuun voi lopettaa kuntosalilla käynnin. Kuntopolkujen ja pururatojen jättäminen kunnostamatta on pienellä säästöllä tehty iso vahinko. Urheiluseurat joutuvat taiteilemaan jäsenmaksujen korotusten ja harrastajien menettämisen välillä.  Moni seura päätyy jossain vaiheessa tilanteeseen, jossa toiminnan jatkamiseksi on hankittava oma tila tai alue, nostettava reilusti jäsenmaksuja kustannusten kattamiseksi ja hyväksyttävä se että vähävaraiset putoavat toiminnasta pois. Silloin ei enää ole sijaa ”kolmantena sektorina” toimimiselle, raha puhuu. Tätä kehitystä en haluaisi nähdä.

Tavallisten ihmisten liikunnan ja aktiivisen elämäntavan tukeminen pitäisi olla yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa. Ilman laajaa liikkuvien kansalaisten joukkoa meillä ei tule olemaan huippu-urheilijoitakaan. Tämä on selvä arvovalinta, johon meillä pitäisi olla varaa muusta taloudesta riippumatta. Liikunta on investointi tulevaisuuteen.

Leave a comment

%d bloggaajaa tykkää tästä: